*

TimoPKylmala

Pyöräilin Hervantaan

  • Pyöräilin Hervantaan

Hervannan Lukonmäki oli taas kerran tappaa minut – ylämäki-infarkti on realistinen kuolinsyy tällä menolla. Jos saan kaatua suoraan polkimilta pyöräilykengät jalassa, kypärä päässä spandex-trikoisiin käärittynä, niin mikäpä siinä. Painovoima pitää huolen ruumiini rullauksesta takaisin mäen juurelle; minun onnellani päädyn postuumisti Iltalehden etusivulle.

En noussut edes satulasta, vaikka pohkeet ja ahteri sitä vaativatkin. En ikinä kävelytä pyörääni, en vaikka henki menisi. Sellaista ylämäkeä ei edes ole keksitty, jota en pystyisi polkemaan. Sitten kun en enää jaksa pyöräillä mäkiä, lopetan koko homman.

Ihmisen tulisi tietää milloin lopettaa. Liian moni ei tiedä. Ajatelkaa nyt vaikka erästä nimeltämainitsematonta päätoimittajaa, tai pääministeriä. Itse en osaa lopettaa Soundgardenin kierrättämistä soittolistallani. Olkoon se suurin syntini, tänään. Kyseinen bändi tuo väkipakolla mieleen absurdin nuoruuteni Oregonin subtrooppisten sademetsien siimeksessä -- vuosia sademetsässä eläminen ilman tämän tosiasian tiedostamista vaatii ihmiseltä paljon, etenkin idiotismissa. Olin tuolloin enemmän Nirvana-miehiä, “corporate rock whore” -t-paitoineni, mutta Cornellin toissapäiväinen suisiidi sai minut kuuntelemaan Soundgardenin tuotantoa tarkemmalla korvalla ja samalla, luonnollisesti, obessoimaan kuolemasta filosofisen makaaberisti, tiedättehän – tai jos ette, niin kai sitä voisi kuvailla kuten O. Wild aikoinaan...

“Yes, death. Death must be so beautiful. To lie in the soft brown earth, with the grasses waving above one’s head, and listen to silence. To have no yesterday, and no tomorrow. To forget time, to forgive life, to be at peace.”

Vain todellinen romantikko osaa romantisoida kuoleman.

Mutta palatakseni Hervantaan, tuohon uuden ja vanhan urbaanin sekasikiöön. Minulle Herwood heijastelee vieläkin 80-luvun sementinharmaata unelmaa avaruusaikaisesta kaupunki-ihmeestä, missä opiskelu, tutkimus ja markkinavoimat syövät samassa pöydässä, samoja eineitä, toistensa aterimilla, juopuneina uudesta uljaasta maailmasta, missä kukaan ei enää ajattele muuta kuin seuraavaa sukupolvea, teknologisesti, siis.

Samalla tämä lapsuudessani helvetin esikartanonakin tunnettu kaupunginosa näyttää muuttuneen maahanmuuttajien ja vanhusten säilöntäalueeksi. Jälkimmäiset kuukahtelevat päin parkkimittareita kuin pyörtyilevät vuohet. Kun mittari kohoaa yli 20 asteen niin tunnelma on kuin saaattohoitokodin puisto-osastolla, tai vaihtoehtoisesti basaarikadulla. Kumpikin näky saa minut ihmettelemään elämää enemmän kuin olisi hyödyllistä. Delrium tremens on puistossa lojuvan kemistin normaali olotila, ehkei jopa elinehto. Hiljainen raivo kytee syvällä epäihmisten sydämissä. Heidän kohdallaan yhteisöllisyys on kutistunut henkihieverissä pinnistelemiseksi, päämäärättömäksi hengailuksi tai tenupäissään räyhäämiseksi. Ja siellä minäkin viiletän trikoissani, parta tuulessa viuhtoen, kaiketi lähempänä puistokemistin kuin keskiluokkaisen suoriutujan kohtaloa. Kumpaakin vaihtoehtoa hallitsee totaalinen unohdus; edellinen haluaa unohtaa syntyneensä, toinen kaiken muun paitsi itsensä. Jos näiden väliltä pitää valita, niin helpoksi menee.

Pari ihastuttavan perisuomalaista taajamajunttia makailee sossun puuportailla odotellen maanantaita ja armahdusta. "Hyvä Suomi! Leijonat!," kiljaisen kannustukseksi ja pumppaan nyrkkiä ilmaan kuin päävalmentajamme konsanaan (sitten kun voitamme kultaa).

Huiviin pukeutuneet naiset lastenrattaineen hiljenevät ja katsovat halveksuen poispäin kun ohitan heidät mustat piukat fillaritrikooni auringossa ilkeästi kiillellen. Kulman takana vimeiset sotainvalidit raahautuvat taktisessa muodostelmassa suuren, pölyävän työmaan reunaa. Taivaanrannssa loistaa tummanpunainen puolikuu ja supermarketin suuri S.

Pöly vinkuu keuhkoissa ja kesä vasta alussa. Mitä tästäkin seuraa? Kestääkö pumppu? Muuttuuko mikään, ikinä, paitsi lopullisesti?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Kun Lukonmäkeä etsii Googlen kartalta, löytyy toisaalta Finninmäki, toisaalta Lukonmäenkatu. Millä kadulla tai tiellä on tuo "raastava nousu", kuten Jukka Pakkanen aikoinaan tv-raporteissaan Tour de Francen ylämäet määritteli?

Käyttäjän TimoPKylml kuva
Timo P. Kylmälä

Kyse on Turtolankadusta. Mäki alkaa Turtolankadun ja Yrjöläntien risteyksestä.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Huomenna Giro d'Italiassa on viiden tähden raatelevien nousujen etappi:

http://www.giroditalia.it/eng/stage/stage-18-2017/

Jukka Pakkasen laajasta tuotannosta mainittakoon romaani:

Viimeinen kilometri. Helsinki: Kirjayhtymä, 1984.

Ja tietoteos:

Raateleva nousu: Johdatus ammattipyöräilyyn. Helsinki: Kirjapaja, 2009.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Hervanta ja kuntoliikunta yhdistyvät usein Seppo Jokisen poliisiromaaneissa, joissa Sakari Koskisen lenkkireitit esitellään kadun tarkkuudella.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seppo_Jokinen

Käyttäjän Jukka Konttinen kuva
Jukka Konttinen

Hervannassa asuessa valitsin pyöräreitin Messukylästä niin, että se meni Valtaväylän sivustaa pitkin. Yhtä lailla nousua se oli, vaikkakin jyrkin kohta oli Pirjonkaivonkatua pitkin. Toiseen suuntaan taas sai pidellä jarruja muutaman tovin.

Turtolankadun nousu Hervantaan oli joskus TKL:n busseille ylivoimainen, talviliukkailla.

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Minä talutan suosista fillarini molempiin suuntiin Lukonmäessä. Lukonmäkeähän on loivennettu. Aiemmin se oli vielä jyrkempi. Tuohon aikaan eräs pappani kaveri laski mäkeä fillarilla, kun mäen yläpäässä fillarin ketjut irtosivat, ja jarrut lakkasivat toimimasta. Kaveri joutui päästelemään koko mäen alas vapaalla. Kun kaveri sai fillarin jossakin parin kilometrin päässä viimein pysähtymään, romahti kaveri maahan istumaan, ja kesti muutamakin tovi, että henki alkoi taas kulkea normaalisti.

Lukonmäki kuuluu myös omiin nuoruusmuistoihini. Kun olin teini-iässä, poikakaverillani oli Anglia-merkkinen auto. Auto hyytyi muutaman kerran mäkeen, ja jouduimme peruuttamaan pitkän matkaa taaksepäin. Sitten piti ajaa kaasu pohjassa, että Anglia vaivoin jaksoi nousta mäen päälle.

En muista, oliko mäkeä jo tuolloin loivennettu.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset