*

TimoPKylmala

Mukaansatempaava toivottomuus

  • Mukaansatempaava toivottomuus

Jokaisella täytyy olla oma fiktiivinen henkilöhahmo, johon samaistua aina tarpeen vaatiessa. Minun on True Detective -sarjan Rustin Cohle, tuo jokamiehen Arthur Schopenhauer, pessimistien suurmestari. Rustin on Arthurin moderni perillinen, riisuttuna kaikesta filosofisesta tyhjäkäynnäistä. 

Olen ajatellut olevaisuutta à la Cohle lähes koko aikuiselämäni. Pessimismi ei ollut ikinä tavoitteeni elämässä, eikä mikään asia tai tapahtuma minua siihen suoranaisesti ajanut. Se vain tapahtui ja, kaikesta huolimatta, minun tulisi olla tyytyväinen tähän. Nimittäin, jos realismi on arvokasta elämässä, niin silloin pessimismikin on väistämättä hyve. 

True Detective oli massivinen kulttuuriteko. Tällä hypersosiaalisen hifistelyn ja somesankaruuden aikakaudella TD:n pessimismi vaikuttaa erinomaisen inhimilliseltä. Pessimistinä kun ei tarvitse väkipakolla tykätä koko ajan jostakin ihan vain tykkäämisen vuoksi. Ei tarvitse välittää asioista, joihin ei ole mahdollista vaikuttaa; voi todeta olevansa kokonainen tässä ja nyt. Ennen kaikkea pessimisti antaa totuuden puhua puolestaan, hän jättää selittelyt ja valheet sikseen ja toistaa Rustin Cohlen perässä:

"I think human consciousness, is a tragic misstep in evolution. We became too self-aware, nature created an aspect of nature separate from itself, we are creatures that should not exist by natural law. We are things that labor under the illusion of having a self; an accretion of sensory, experience and feeling, programmed with total assurance that we are each somebody, when in fact everybody is nobody. Maybe the honorable thing for our species to do is deny our programming, stop reproducing, walk hand in hand into extinction, one last midnight, brothers and sisters opting out of a raw deal."

Totuus tulee fiktiivisen henkilön suusta, jos on tullakseen. Cohlen pessimismi on looginen seuraus ihmisenä olemisen ehtojen hyväksymisestä sellaisina kuin ne on annettu. Toki, pessimismi on valinta, yksi kolmesta mahdollisesta eksistentiaalisesta polusta. Nuo kaksi muuta ovat elämän kuvitteleminen joksikin muuksi kuin mitä se on (optimismi) tai sen aktiivinen tuhoaminen (nihilismi). Tässä valossa ihmisiä ei ole kuin kolmeen junaan.

Pessimistinen viihde on oksymoroni. Viihteen tarkoitus on toki saada ihminen unohtamaan elämän perimmäinen kurjuus, viirittää ajatukset pois todellisuudesta. Kyse ei ole katharsiksesta, kuten ammoisina aikoina. Kyse on turrutuksesta; kaiken pelon ja säälin ulkoistamisesta johonkin epätodelliseen. Ihmisen ei saa enää itse tuntea koko maailman tuskaa sisäällään. Se olisi hirviömäistä.  

Pessimismin tarkoituksena on saada ihminen näkemään olemisensa ehdot ilman illuusioita. Tässä valossa TD ei ole viihdettä. Ainakaan pessimistille.

Mutta miten TD löysi niin suuren suosion? Maailma ei ole pessimistien, sen näkee jo vilkaisemalla iltapäivälehtien lööppejä. Miten tämä nykyihminen, jonka ensinnäkin täytyy ajatella maanpäällistä vaellustaan suurena “lahjana” löytääkseen  jonkin syyn olemassaololleen, voi suvaita näytelmää, jossa tämä lahja vedetään kölin alta ja paljastetaan huijaukseksi? Ehkä ihminen on jo liian optimistinen (harhainen) näkemään perimmäisiä totuuksia?

Seuratessani Rustinin ja hänen partnerinsa Martyn ("I'm a regular type dude with a big ass dick") seikkailuja Lousianan jumalanhylkäämillä soilla huomasin masentuvani ihmisen tilasta entistä enemmän; tämän ei pitänyt edes olla mahdollista vähentämättä päivittäistä escitralopramiannosta. Todellakin, voisin syyttää pessimismiäni aivojeni biokemiasta, mutta se olisi realismin hylkimistä. Elämän luonne ei muutu lääkkeillä, ainoastaan ihmisen kyky arvioida sen luonne muuttuu.

TD:stä oli pyyhittty pois kaikki keskinkertaiselle tarinoinnille tyypillinen rakkauden, toivon, uskollisuuden, armon ja anteeksiannon ylivoipaisuus. Se on realismia. Oikeassa elämässä kyseisiin ilmiöihin törmää harvoin; jotkut eivät välttämättä koskaan. Mitä harvemmin niitä kokee, sitä epäilyttävämmiltä ne  tuntuvat. Kun onnellinen alkukin paljastetaan pelkäksi myytiksi, niin jäljelle jää vain puhdas, mukaansatempaava toivottomuus.

TD:n perimmäinen viisaus on varmasti yhtä vanha kuin ihminen itse. Sen voi tiivistää seuraavasti: ihmisenä oleminen realisoituu yrityksenä saada kasa paskaa näyttämään ja tuoksumaan täytekakulta. Vanhin referenssi tähän viisauteen on noin 2500 vuoden takaa:

"Midas, after hunting, asked his captive Silenus somewhat urgently, what was the most desirable thing among humankind. At first he could offer no response, and was obstinately silent. At length, when Midas would not stop plaguing him, he erupted with these words, though very unwillingly: ‘you, seed of an evil genius and precarious offspring of hard fortune, whose life is but for a day, why do you compel me to tell you those things of which it is better you should remain ignorant? For he lives with the least worry who knows not his misfortune; but for humans, the best for them is not to be born at all, not to partake of nature’s excellence; not to be is best, for both sexes. This should our choice, if choice we have; and the next to this is, when we are born, to die as soon as we can.’"-AristotleEudemus (354 BCE), surviving fragment quoted in Plutarch, MoraliaConsolatio ad Apollonium, sec. xxvii (1st cen. CE)(S.H. transl.)

Silenus ei ole viisautta nykypäivänä. Ainakaan se ei sovellu maailmaan, jossa rajallisuus ja kuolema ovat massivisia tabuja (siitäkin huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi, että ihmisiä possautellaan vieläkin ilmaan ihan pelkästä tottumuksesta). Olemme vieläkin samaa lajia kuin antiikin kreikkalaiset, samojen rajojen sisällä, joskin kykymme harhauttaa oman kuolevaisuutemme ja rajallisuutemme ehtoja on kehittynyt huikeasti. Jos nykyihmistä yrittää saada analysoimaan kakkunsa luonnetta kriittisesti, se kritisoikin kysyjää. Aivan kuin olisi pessimistin vika, että kakku on syömäkelvoton. Nykyihminen on vain harhautunut polulta. Se luulee liikoja elämästä ja sen perimmäisistä merkityksistä... olettaen, että sellaisia edes on.

Pessimistin silmissä ihmisessä hämmästyttävintä ei olekaan sen äly, kieli tai edes sopeutumiskyky, vaan tietoisuus omasta rajallisuudesta; kyky kokea elämä diagonaalisena vetona halki loputtomalta vaikuttavan biogeokemiallisen kehän. Ainoastaan ihminen syntyy ja kuolee maailmassa; muut olennot vain ilmestyvät ja katoavat ilman velvoitetta. Elämä on itsessään tiedostamaton, estoitta leviävä rihmasto, mutta ihminen on sen tietoinen itiäöemä, oman elämänsä Phallus impudicus, joka näkee pettymyksekseen kokonaisuudesta vain oman tupen, jalan, renkaan ja lakin. Mutta se ei riitä, ihminen haluaa nähdä enemmän! Kaikki mitä tämä itselleen riittämätön olento on saanut aikaiseksi -- aina  ensimmäisestä kivikirveestä termonukleraariisin massatuhoaseisiin -- on syntynyt taistelusta se omaa rajallisuutta vastaan. Mitä muuta itsensä rajalliseksi tiedostava, mutta rajattomalla mielikuvituksella varustettu olento voisi tehdä? Rajallisuus kuitenkin on ja pysyy ja niin pysyvät kaikki siitä seuraavat ongelmat, olennaisimpina tietenkin tietoisuus elämän luonteesta. Syntymä on sikahalpa ja kuolema järkyttävän kallis. Ihmiselle, siis. Ihmisen tietoisuutta korkeaampaa olevaisuuden astetta ei ole ja siksi ihmisen kohtaloa ei toivoisi edes koiralle. 

Moni haluaa sanoa juuri saman kuin Rust Cohle, mutta pelkää leimautuvansa mielenvikaiseksi misantroopiksi. Tai mahdollisesti luulee toteamuksen vievän elämältä lopunkin merkityksen? Tai molemmat. Jos ei omaa luonnetta itsemurhaan niin näinhän siinä yleensä käy.  Pessimismi on yksi niistä harvoista asioista, joista ei vieläkään saa puhua muuten kuin keksityn henkilön suulla. Ihmisyyttä ei saa asettaa kyseenalaiseksi, vaikka ihminen jos mikä on kyseenalainen. Ehkä tämäkin kirjoitus on vain jonkun fiktiivisen henkilön mahdottoman mustasta mielestä temmattu tarina? Näin ollen sen voi ohittaa huoletta pelkkänä spekulaationa.

Pessimisti ei epäile ihmisen kykyä pahaan, mutta hyvään kyllä. Pessimisti ei ole vielä kyennyt ylittämään moraalin ongelmaa ja näin ollen hän on myös tavallaan nihilisti, passiivisessa mielessä; hän kykenemätön löytämään syytä tai tarkoitusta elämälle, mutta ei kuitenkaan valmis hylkäämään sitä.

Pessimisti tuomitaan ihmiskunnan viholliseksi. Pessimisti on kuitenkin paljon vaarattomampi kanssaeläjilleen kuin optimisti, joka elää harhaluulossa elämän merkityksestä. Toisin kuin vastakohtansa, pessimisti ei vihaa tai rakasta ketään tai mitään. Hän ei rakenna, lisää tai tuhoa yhtään mitään, hän on tyytyväinen vain todistamaan. Hän viipyy hetken ja hiipuu lopulta pois. Hänen olemassaoloaan ei tarvitse huomioida. Kenenkään ei tarvitse olettaa hänestä yhtään mitään. Koska elämän merkitys ja vaikuttavuus määrittyy sen perusteella mitä ihminen saa aikaiseksi (mikä käytännössä vaatii ohittamaan kysymykset olevaisuudesta ja sen ristiriidoista), niin pessimistin elämä on merkityksetön. Hän  kykenee vain osoittamaan epäuskonsa ihmiseen.

Mistä meitä elämän pohjamutien haistelijoita oikein sikiää? Meillä ei näytä olevan mitään funktiota; tilannetta kuvastaa kaikista räikeimmin se tosiasia, että lajimme voi määrällisesti "paremmin" kuin koskaan ennen. Ihmisiä sikiää liikaa jo nyt ja trendi vain voimistuu. Liikakansoitus on suurin uhka ihmisen itsensä jatkuvuudelle. Paradoksi parhaasta päästä.

Ihminen jatkaa lisääntymistään, koska se ohjelmoitu niin. Kävi miten kävi, ainoa tapa edetä on läpi. Epätoivokin on parempi kuin olemattomuus. Oikeastaan epätoivo on parasta, mitä ihminen voi toivoa! Näin Woody Allen ilmaisi tilanteen Annie Hallissa:

"I feel that life is divided into the horrible and the miserable. That's the two categories. The horrible are like, I don't know, terminal cases, you know, and blind people, crippled. I don't know how they get through life. It's amazing to me. And the miserable is everyone else. So you should be thankful that you're miserable, because that's very lucky, to be miserable."

Kevyt, jokapäiväinen epätoivo ei ole silti mikään iskulause. Huumori on hyvä antidootti aina välillä, mutta sekin kantaa enintään puoliväliin. Jos ei pidä epätoivosta, niin itsetuho on ainut ratkaisu. Kuuluu ohjelmaan, sekin. Jokaisen soisi ajoittain pohtia, kuinka helppoa olisi astua bussin eteen ja hoitaa koko tietoisuuden ongelma kertalaakilla. Ja ajatella kuinka paljon vaivaa filosofit ovat koko maailman sivun nähneet aiheen tiimoilta. Yksi askel riittää, jos vain luonne sen hyväksyy.

Ihminen tietoisuuksineen olisi ymmärrettävissä (ei-absurdi) vain jos luonto olisi tarkoittanut sen löytävän itselleen merkityksen omien rajojensa puitteissa. Ihminen on kuitenkin absurdi: se kykenee vallan mainiosti ajattelemaan yli rajojensa. Kysymys miksi on siten pessimistin ensimmäinen askel: miksi minä täällä, tässä muodossa ja näillä ajatuksilla ilman vaihtoehtoa? Miksi minun piti ensinnäkin syntyä? Mikä syntymässä oli parempaa kuin syntymättömyydessä? Jos syntymästä seuraa väistämättä tietoisuus omasta kuolevaisuudesta (ts. kärsimyksestä), niin tietoisuus on patologinen tila, kapasiteetti, joka mahdollistaa kaiken kärsimyksen ja pettymyksen.

Ihminen on täynnä toiveita ja haluja, joita se ei voi koskaan toteuttaa. Yhtä toteutunutta toivetta kohtaan on aina lukematon määrä mahdottomuuksia. Kun yksi haave toteutuu, niin alkaa halu toteuttaa toinen. 'Saavutus', kuten Ambrose Bierce termin määritteli, on yrittämisen loppu ja inhon alku. Tosiasiassa saavutus on vain uuden kärsimyksen alku ja yrittäminen loppuu vasta ihmisen kuollessa. Mikään ei siis riitä, mikään ei tuo rauhaa tai tyydytystä, paitsi kuolema ja sekin vain, koska se on tietoisuuden loppu. Jos on onnekas, ihminen kuolee saappaat jalassa tiedostamattaan. Tietoista kuolemaa ei ole kykene kunnolla kuvaamaan sanoin. Se on jotain mitä yhdenkään elävän olennon ei soisi kokevan.

Pessimisti ei voi lopulta turvautua mihinkään muuhun kuin omaan kokemukseensa. Jumalat ovat kuolleet ja tiede ei osaa vastata kysymykseen miksi. Jälkimmäinen kykenee vain esittämään teorioita siitä, miten elämä ja tietoisuus saivat alkunsa. Mitään syytä näille se ei voi ikinä löytää. Näin ollen ihminenkin on vain jonkinlainen kosminen erehdys, sattuma. Ainoa olennainen kysymys on se, mikä on ihmisen vastuu itsestään ja elämästä yleensä. 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Minna Hänninen

"Tietoisuus, se on suunnaton ansa", lauletaan Pyhimyksen kappaleessa. En oikein ymmärtänyt sitä, kunnes jonkun toisen laulussa kerrottiin, että se ei ole ansa. Pessimisti ja optimisti olleet asialla.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset